Kaukana ja kaiken äärellä
Kaukana ja kaiken äärellä Aamulla teltan ulkopuolella on kuuraa. Taivas on paljas, aurinko ei vielä noussut, mutta valo ei syyskuun öinäkään täydellisesti katoa Kaldoaivin erämaasta. Tunturin laakealta rinteeltä näkee kauas. Taivaanrantaa pilkuttavat Norjan lumiläikikkäät vuoret. Alempana usva liikkuu hitaasti uomaansa etsien kurun pohjaa pitkin. On aivan hiljaista. Maailmanlopun vai maailman alun aika? Tunturissa ajatus seikkailee. Jalat liikkuvat hitaasti rinkan painaessa selkää. Silloin tällöin sitä pysähtelee nostaen katseen kohti maisemaa. Irroittelee rinkan pidikkeitä ja laskee sen tömähtäen maahan. Oikaisee selkäänsä ja ravistelee jäseniään. Täyttää juomapullon pienestä purosta. Sen vesi on kirkasta ja puhdasta. Sormissa tuntuu kylmyys kun juomapullon upottaa virtaukseen. Ensimmäinen kulaus liittää kulkijan luontoon. Kaikki toimet on harkittava tarkkaan. Täällä ei voi kiirehtiä. Luonto määrää kulkemisen, piirtää ihmisen rajat ja jättää kulkijan maan ja taivaan väliin