Kaukana ja kaiken äärellä

Kaukana ja kaiken äärellä

Aamulla teltan ulkopuolella on kuuraa. Taivas on paljas, aurinko ei vielä noussut, mutta valo ei syyskuun öinäkään täydellisesti katoa Kaldoaivin erämaasta. Tunturin laakealta rinteeltä näkee kauas. Taivaanrantaa pilkuttavat Norjan lumiläikikkäät vuoret. Alempana usva liikkuu hitaasti uomaansa etsien kurun pohjaa pitkin. On aivan hiljaista. Maailmanlopun vai maailman alun aika?


Tunturissa ajatus seikkailee. Jalat liikkuvat hitaasti rinkan painaessa selkää. Silloin tällöin sitä pysähtelee nostaen katseen kohti maisemaa. Irroittelee rinkan pidikkeitä ja laskee sen tömähtäen maahan. Oikaisee selkäänsä ja ravistelee jäseniään. Täyttää juomapullon pienestä purosta. Sen vesi on kirkasta ja puhdasta. Sormissa tuntuu kylmyys kun juomapullon upottaa virtaukseen. Ensimmäinen kulaus liittää kulkijan luontoon.

Kaikki toimet on harkittava tarkkaan. Täällä ei voi kiirehtiä. Luonto määrää kulkemisen, piirtää ihmisen rajat ja jättää kulkijan maan ja taivaan väliin pienen pieneksi  olennoksi.

Vaikka muita kulkijoita ei syksyn aikaan näy, näkyvät ihmiset jäljet täälläkin: banaaninkuori, pakoputki, ruostunut levyn kappale, muovipussin repaleet, muki ja joen ylityksessä joltakin rannalle unohtuneet sandaalit. Jälkemme maastossa vaikuttavat väistämättä luonnon tasapainoon. Ja se, mikä luonnossa särkyy, särkyy myös meissä. Luontoa ei voi erottaa ihmisestä mutta ihmisen voi luonto tarvitessaan todeta haitalliseksi lajiksi, tuholaiseksi ja riuhtaista sen itsestään. Tai sitten käy toisinpäin - ahneudessamme kauhomme kaiken hyödynnettävän luonnosta kunnes tajuamme, ettei sillä saavutettua rahaa ja omaisuutta voi syödä, juoda eikä suojaa omista teoistamme löydy mistään.

Maan äären voi nähdä monin silmin

Mikä vetää kutakin vaeltajaa kohti hiljaisia, aavoja maisemia, poluttomia erämaita? Ehkä ihmisen solumuistissa hengittää vielä kaipuu avaraan näkymään, joka mahdollisti silmien eteen avautuvan tilan tarkkailun eloonjäämisprosessin osana?

Helsingin Sanomat julkaisi syyskuun lopussa jutun valokuvaaja Emilia Kangasluomasta, joka kulki kolme viikkoa pohjoisen erämaissa kuvaten polulleen sattuvia yksin vaeltavia naisia.  Kansallispuistojen kävijöissä naisten, varsinkin nuorten naisten määrä on kasvanut. Samalla artikkelissa mainitaan, että jo  kolmikymmenluvun alussa ryhmä helsinkiläisiä naisvoimistelijoita suuntasi tiettömille taipaleille Norjasta Halti-tunturille avaten näin tunturiretkeilijöille uuden retkikohteen.

En ole ensimmäinen enkä viimeinen vaeltaja Lapin kairassa. Myöhäsyntyinen aloittelija, joka vasta kuusikymppisenä tunnustelee voimiaan polulta poikkeamiseen. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Niin kauan kuin tunturissa vielä on tilaa kulkea.

Mitä tunturi paikkana voi merkitä kulkijalle?

Meidän aikamme ihmisille Lapin tuntureihin liittyy jo niin monta kerrostumaa historiallista ja kokemuksellista tietoa. Visit Lapland -sivustojen kuvastot maalaavat eteemme matkailullisen ihmemaan kaikkina vuodenaikoina. Virkistys, kalastus, lumeen liittyvät aktiviteetit ja Lapin hulluus täyttävät mielikuvamme. Jossakin nurkassa vilahtaa lapinpukuinen poromies tai -nainen. Kenen maalaamassa maisemassa kuljemme?

Humanistinen maantiede toi 90 -luvulla Suomeenkin uudenlaisia näkökulmia paikan tutkimukseen.
Pauli Tapani Karjalainen esittää humanistisen maantieteen olennaisen kysymyksen: mitä paikat ovat elettyinä sijainteina? Silloin erämaakaan ei ole vain läikkä kartalla, vaan jokaisen kulkijan ja hänen elämäntilanteensa tuottama merkitys. Paikka ei ole koskaan kaikille sama.

Humanistisen maantieteen kartat piirretään kulkijan sisäisten inhimillisten suhteiden pohjalta. Oma minämme ja identiteettimme liittyvät aina paikkaan. Siihen, josta olemme lähteneet, siihen, jossa juuri olemme maan ja taivaan välissä. 

Emilia Kangasluoman tapaamat yksinäiset vaeltajanaiset kertoivat tunteista, suhteestaan luontoon, tarpeestaan kokea itsensä vapaiksi ja irti työstä sekä hälinästä. Paikassa kohtaamme myös ajan - paikan menneisyyden sekä oman menneisyytemme. Ne aikaisemmat jalanjäljet näillä poluilla tai sitten ensikertalaisena paikassa jokin muistikuva voi nousta alitajunnastamme ja juuri tässä tunturin rinteellä paljastua itsellemme.

Ilta on saapumassa, hämärä painaa peittoaan, kun laskeudun seuralaiseni, todellisen vaeltajan jäljissä puron varteen. On vielä ylitettävä vuolas vesi, ennen kuin voimme pystyttää leirin toiselle rannalle. Jäähtyvässä ilmassa riisumme kengämme, housumme ja ripustamme ne rinkan päälle. Sujautan kevyet crocsit jalkaani ja kavahdan virran kylmää vettä kun astun siihen kävelysauvojen tukemana. Pelkäsin tätä etukäteen, mutta ei ole vaihtoehtoja. On mentävä ylitse. Vesi nousee reiden korkeudelle, kivet ovat liukkaita, virran kosketus on kuin sähköisku. Vaisto käskee toimia, antaa alkukantaisen vauhdin liikkeelle ja yht'äkkiä ihmisestä kuoriutuu muinainen energia, joka sysää kehon riuskaan ryntäykseen ja ylitse virran. Jossain siinä hämärän, veden, harjun taakse vaipuvan auringonlaskun välissä luonto minussa yltää luontoon ympärillä ja sekunnin murto-osan ajan ne ovat yhtä.

En ole tottunut vaeltaja, en varsinainen eräretkeilijä. Kaikki aistit valpastuvat ja herkistyvät tunturissa, jossa näkymä on laaja, kehon tuntemus elinehto ja jossa mielemme on juuri tässä, menneen ja tulevan välimaastossa. Keho lepää maan sylissä, Minuuteni muokkautuu ympäristön pienimpienkin muutosten värinässä.

Kenen maalla kuljemme?

Onko se muinaisten paimentolaisten maa, saamelaisten alkuperäinen alue, jonka elinkeinoista välittyy yhteys luontoon?

Miten saamelaisuus ja moninaisten vaeltajien virta erilaisten vallanpitäjien lähittäminä, tulevat esiin tunturissa? Shamaanin rumpu on vaiennut. 1600 -luvulla vallinneen kristinuskon käsityksen mukaan koko kansakunta oli saatettava saman uskonnon piiriin. Saamelaisten luonnonuskon ulkoisina merkkeinä tunnistetut rummut hävitettiin ja monin tavoin puututtiin jopa vaatetukseen, jossa nähtiin kristinuskosta poikkeavia, jopa saatanallisia piirteitä. Kulttuurillinen kolonisaatio jatkui pitkälle 70 -luvulle asti.

Uskonnon valta näyttää vaihtuneen rationaaliseksi mielletyn taloudellisen vallan käytöksi. Vaikka luonnon hyvinvointivaikutukset ovat myös tieteellisesti tutkittuja ja todistettuja, niin silti maamme päätöksentekijät antavat yhä keveämmin perustein sekä kotimaisten että ulkolaisten suuryritysten talloa pohjoisen tantereita taloudellisen hyödyn saamiseksi. Konflikti on siis yhä läsnä. Pohjoisen luonto ja sen paikalliset asukkaat sekä luonnosta nautiskelijat ovat vastakkain paljon itseään suurempien voimien kanssa. Ihminen pitää itseään luonnon herrana.

Samat elementit, jotka saamelaisten ja muinaisten suomalais-ugristen heimojen perinteissä ovat pitäneet luontoyhteyttä pyhänä ja merkittävänä kulttuurinsa pohjana, on helpompi töytäistä sivuun kun ne asetetaan uskonnollissävytteiseen kategoriaan. Luonnon monimuotoisuus ja sen säilyttämisen tärkeys ihmiskunnan selviytymiseksi ovat kuitenkin tieteellistä faktaa. Historiallisten tapahtumien muistaminen ja toisaalta unohtaminen kertovat yhteiskunnan kunkin ajan valtasuhteista, joiden avulla esimerkiksi saamelaisten elinehtoja on määritelty ulkoapäin.

Hulluna Lappiin 

Jos Tacituksen vuonna 98 jKr valmistuneessa teoksessa "Germania" periferinen Lappi kuvattiinkin eksoottisena ja takapajuisena seutuna kaukana muusta Euroopasta, niin 1600 -luvulla Johannes Scheffeuksen laajalti Keski-Eurooppaan levinneessä Lapponia -teoksessa saamelainen kulttuuri joikuineen herätti ensi kertaa eurooppalaisen oppineiston kiinnostusta ja arvostusta.

Kuva Lapista, tuntureiden maasta ja saamelaiskulttuurista on suurimmaksi osaksi maalattu ulkopuolisten siveltimellä. Ja matkailun alkuhetkistä lähtien maisemallisen kuvaston lisäksi monitasoisen ja hyvin heterogeenisen pohjoisen maailma on tungettu tiettyyn populaarikulttuurin raamiin: joiut, taikarummut, joulupukki, porot ja neljäntuulen lakit ovat olleet osa kaupallista markkinointia, jolla matkailijoita erämaahan houkuteltiin.

Vaeltamisesta kiinnostuneet perustuvat kuitenkin 50 -luvulla ahkerasti Lapinkävijöiden yhdistyksiä, jotka järjestivät jäsenilleen matkoja eteläisestä Suomesta pohjoisen erämaihin. Oma isänikin kuului aikoinaan Imatran Lapinkävijöihin, jotka innostuivat erämaaretkeilystä niin, että rakensivat tiettömien taipalten taakse Saariselälle Muorravaarakan ruoktun.

Tänä päivänä  vaeltaminen ei enää ole välttämättä niin vaivalloista ja helikopterillakin pääsee halutessaan erämaahan kalastamaan tai retkeilemään.

Mietin tätä kaikkea kulkiessani Kaldoaivissa syyskuun vaihtuvissa säissä. Elämäni ensimmäinen varsinainen vaellus telttayöpymisineen. Uskalsin lähteä koska seuranani oli kokenut retkeilijä. En omaa samanlaista synnynnäistä orientaatiokykyä kuin isäni, joka kangasreppu selässään ilman telttaa työntyi vaivaiskoivurisukkojen lävitse juuri oikeaan suuntaan ja tiesi tarkalleen, miten selvitä hengissä ja saada lisäravintoa luonnosta. Paikantutkimuksen valossa pohdin niitä siteitä, jotka liittävät minut erämaaluontoon: paikan kokeminen on prosessi, jossa yhtyvät omat muistijäljet, menneisyys ja toisaalta kaikkien niiden sosiaalisten suhteiden muodostama verkosto, joka on muokannut ja yhä vaikuttaa tuohon paikkaan.

En voi olla näkemättä hiljaisessa ja sillä hetkellä vaeltajista tyhjentyneessä erämaassa valtasuhteita ja uhkaa, joka voivat tuhota raikkaat lähteet ja purot. En voi olla miettimättä sitäkään, kuinka valtaisat porolaumat kaluavat tunturimaaston  jäkälät tai sitä, miten nykyaikainen matkailuteollisuus hiipii yhä sisemmäs erämaiden ydintä. Ympäristökonfliktit iskevät luontovalokuvaan särön vaikka kuvat toisaalta kantavat tulevaisuuteen muistoa siitä luonnosta, joka meillä vielä on. Miten itse ratkaisen tuon äärettömän kauniin ja toisaalta sitä uhkaavan tuhon kuvissani? Kysymys on yhä auki.

Silti suojautuessamme yllättävältä sateelta tunturin kupeessa seisovan valtaisan kiven taakse kaikki aistit minussa ovat hereillä. Sateenkaari ilmestyy näkyviin ja tässä aavassa maisemassa sen molemmat päät mahtuvat näkökenttääni. Riemu ja onnellisuuden tunne täyttävät palelevan ja märän olemukseni. Olen rikas, olen onnekas, olen osa tätä kaikkea saadessani vielä kulkea näitä poluttomia kairoja, joissa jokin ikiaikainen kohtaa tämän hetken maallisen kulkuni. Opinko jotain erämaasta?
Sisääni jää kaipuu paluusta, niin kuin niin monelle muulle on käynyt kohdatessamme maan äären. On tultava takaisin.