Virrat vievät ja tuovat -
kotiseutuvierautta ja muuttoliikettä
Ajassamme liikkuu ilmiöiden kappaleita, jotka törmäilevät toisiinsa. Suuria tunteita, epätoivoa, räjähdyksiä ja toistamiseen median vyöryttämiä tapahtumalinjoja sinne tänne. Menemme sekaisin.Ajan virta työntää meitä eteen ja taakse. Ihmisten on liikuttava.
Ukrainassa (maassa, josta tiesimme hädin tuskin muuta kuin Maidanin aukion) eletään raa'an sodan kohteena. Kukaan ei tiedä miten tässä käy. Miten sodassa yleensä käy? Huonosti. Mutta miten huonosti ja kenelle? Sitä arvuutellaan ja analysoidaan ja haalitaan kotivaraa. Silti tuntuu siltä kuin kokonaisuuden hallinta syöksyisi kappaleina ympäri planeettamme ja kuplamme kieppuisivat sen viimassa avuttomuuden vallassa. Mitä oikein pitäisi tehdä?
Kotiseutumme saattavat tuntua epävarmoilta jalkojemme alla. Unettomina öinä nousee mietteitä pakolaisuudesta. Maahamme saapuu väsyneitä ja traumtisoituneita vieraan maan sodan uhreja. Heiltä on kotipaikka tuhottu ja sen viimeiset suojat ja pakopaikat alkavat muuttua nekin elinkelvottomiksi. Vahvistuuko samalla meissä oman kotimaamme tuntu ?
Nyt ei pitäisi puhua kotiseutuvieraudesta, vai mitä?
Kun toiset joutuvat pakosti jättämään kotiseutunsa, kuinka voi samaan aikaan puhua kotiseutuvieraudesta? Ikäänkuin meillä olisi siihen varaa ja toisaalla taas ei. Silti ajattelen, että rauhan aikana kaikkialla on ihmisiä, jotka lähtevät taakseen katsomatta koska eivät halua jähmettyä suolapatsaiksi. Lähtevät, koska eivät voi jäädä paikkaan, jossa eivät tunnista itseään, eivät löydä identiteettiään sieltä missä ovat sattuneet syntymään.
Kun maailmassa tapahtuu katastrofeja, kaikki muu pyyhkiytyy joksikin aikaa pois havaintokykymme keskiöstä siirtyen jonnekin syrjemmälle. Se on inhimillistä. On mahdotonta murehtia yhtä aikaa pandemiaa, ilmastonmuutosta, sotaa ja sodan uhkaa, etenkään jos tiedotusvälineet ja media käärivät meidät yksiväriseen peittoonsa. Sota tuhoaa kokonaisen maan elinolosuhteet, työntää väkeään rajojensa ulkopuolelle, jotta edes osa jäisi henkiin. Ihmiset erotetaan toisistaan, miehet ja vanhukset jäävät taistelemaan ja/tai kuolemaan. Naiset ja lapset lähtevät mieron tielle. Kotiseutu palaa. Toiveet paluusta ovat usein vahvoja mutta niiden toteutuminen haurasta.
Syntyy siirtolaisvirtoja. Ihmiset on asutettava edes väliaikaisesti johonkin, kaupunkeihin, syrjäseuduille, mihin tahansa, missä on tilaa ja kapasiteettia ottaa heidät vastaan.
Sielläkin sota vaikuttaa - energian saanti aiheuttaa ongelmia, ruoan ja lääkkeiden sekä muiden tarvikkeiden tuonti vaikeutuu, ehkä se jo näkyy jossain - esimerkiksi Saksassa, jossa julkisesti on tiedotettu ruokatarvikkeiden vähenevän kaupoissa. Jauhot ovat loppu. Hyllyt tyhjinä. Ruokaöljyn hinta on nelinkertaistunut viikossa.
Pienistä kaupunkeista ja syrjäkyliltä voi paeta vaikka Pariisiin jos Helsinki ei riitä. Jos tuntee kotiseutuvierautta. Sana ei ole keksimäni. Se tulee kahden Kouvolasta paenneen kirjoittajan, Heidi Backströmin ja Laura Hakasen syksyllä ilmestyneestä kirjasta. He ovat nimenneet hämärän outouden tunteen "Kyyryksi" opuksessan, jonka sisältöä luennehditaan takakannessa seuraavasti:"Miltä tuntuu, kun kotiseutuaan ei tunne omaksi? Millainen jälki jää, jos ei sovi tarjottuun tavallisuuden määritelmään? Kasvaako tunteesta yli vai jääkö se osaksi ihmistä?"
Kuka meistä on kyyryssä" ja kuka ei?
Lukaisin juuri uudelleen vuosia sitten kirjoittamani novellin "Vaarallinen Vuoksi". Tuo virta halkaisee kotikaupunkini kahtia ja jatkaa voimalaitoksen jälkeen matkaansa läpi Venäjän rajan kohti Laatokkaa. Lapsena ja nuorena se kiihotti mielikuvitustani tarinoineen ja tunsin sen voiman katsoessani sen pyörteitä ja vuolautta kohti vääjäämätöntä päätepistettään. Muistan haalistuneet lehtikuvat hirvistä, jotka ylittäessään virran olivat arvioineet omat voimansa väärin ja kulkeutuneet verkkoihin juuri ennen voimalaitoksen musertavia turbiineja. Niitä saatiin toisinaan pelastettua. Tuon virran ylitse pakenivat myös suomalaiset sotilaat aistien vaaran ja ahdistuksen, pelastumisen toivon.
Kotiseutuni Vuoksi jäi rajan tälle puolen. Kävin koulua sen varrella sijaitsevassa oppilaitoksessa ja kuljin toiselle puolelle vankkaa siltaa pitkin uskaltamatta katsoa alas veden vyöryyn.
Olin kuin nuo hirvet, jotka pyrkivät itäiseltä rannalta läntiselle tantereelle. Minun katseeni oli kohdistettu Euroopan kiehtovaan kutsuun. Pois pikkukaupungin ilmapiiristä, johon en tuntenut minkäänlaista yhteenkuuluvuutta. Olenko "kyyryn" koskettama?
Kyyry saa meidät lähtemään, hakemaan oikeaa itseämme jostain muualta, joskus kovin kaukaakin. Se muhii mielessämme pinnan alla, sillä syy lähtemiseen on itsessämme. Merkki jostakin vierauden tunteesta, häpeästä, riittämättömyydestä. Siitä ahdistuksen vankilasta on päästävä vapaaksi. Vaikkapa Pariisiin. Seine-joen varrella katselin uutta virtaa, jäin sen rauhalliseen kulkuun kiinni illansinisinä hetkinä. Viimeinkin vapaana?
Mirabeaun sillan alla
Apollinaire kirjoitti v. 1896 samaisesta virrasta seuraavasti:
Sous le pont Mirabeau
Coule la Seine
et nos amours.
Faut-il que je me souvienne
La joie venait toujours après la peine.
Vienne la nuit, sonne l'heure
Les jours s'en vont,je demeure...
Aale Tyynnin suomentamana:
Seine virtaa Mirabeaun sillan alla
ja rakkautemme
minun tuleeko mielessä pitää
Ilo saapui aina tuskan jälkeen.
Tulkoon yö ja lyököön kello,
menkööt päivät, minä jään...
Kuten Heidi Bäckströmin ja Laura Hakasen piti jollain lailla tuoda esiin piilossa väijynyt tuntemus kirjan muodossa, täytyi minunkin ratkaista joitakin solmuja omasta kyyrystäni, painua ensin kasaan, tuijottaa virtaan ja sen salaisuuksiin, suoristaa sitten selkäni kirjoittamalla tuon valtaisan Vuoksen virran rantojen omaan nuoruuteeni ja lapsuuteeni jättämät salaisuudet auki.
Yksi kirja tai novelli ei riitä. Mutta "La joie venait toujour après la peine", Ilo saapui aina tuskan jälkeen kuten runo kertoo. Taakse jätetty, mikä tahansa rakkauden ja ristiriidan solmu on aukaistava jotta sen voisi sitoa oman räsymattonsa iloiseksi raidaksi. Tuntea paljaiden jalkojen alla sen elämänmakuinen kosketus.
Ensimmäiseen näyttelykelpoiseen valokuvateokseeni kirjoitin tekstin: "Olin kauan poissa. Minun tuli ikävä metsää."
Pakotettu pakolaisuus ei ole sama kuin vapaa-ehtoinen pakeneminen kotiseudultaan
Mitä he tuntevat, jotka ovat löytäneet suojan ja pakopaikan meidän metsistämme ja kaupungeistamme? Ei ole kyse heterogeenisestä massasta. Jokainen heistä ja meistä on yksilö, joka joutuu kamppailemaan pienemmän tai suuremman vierauden kanssa. Tuleeko tästä minun kotiseutuni?
Mitä me näytämme kotiseudusta, jolle olemme asettuneet ja jonka virtojen tai vaarojen tai katujen ääreen uudet tulijat asettuvat? Mikä on se, jonka he voivat ottaa ainakin osittain omakseen? Tuleeko siinä uudellen pinnan alta esiin se mikä on omintani, rakasta, vai se, mitä pakenen?
Emme saisi unohtaa vastavuoroisuutta - sen näkemistä ja kokemista, jota tulijat kantavat selkäytimessään, palasia oman elämänsä rakenteista.
Kuusamossa järjestimme opiskelukaverini kanssa uusille kongolaisille kiintiöpakolaisnaisille " Metsän reunan yli yhdessä" -nimikkeellä tutustumisretkiä helppokulkuiseen metsään. Meidän sielunmaisemaamme. Halusimme opiskelutoverini Linda Sainion kanssa johdattaa heidät sen luonnon syliin, joka meistä tuntui turvalta ja suojalta. Jotta he eivät arkailisi astua metsän reunan yli. En tiedä, onnistuimmeko. Ainakin meillä oli hauskaa. Saunoimme yhdessä paikallisen Retkeily- ja nuorisokeskuksen tiloissa. Saunan jälkeen pukuhuoneessa ei juotu saunaolutta tai hiljennytty omiin ajatuksiin vaan pistettiin tanssiksi kongolaiseen tyyliin. Jotain heidän kotiseudustaan siirtyi liikkeen ja musiikin mukana meihin. Vuorovaikutuksesta on kyse ja siitä, että jaamme uteliaina toistemme hiljaista tietoa, kotoisuutta. Ehkä hetkeksi rakennamme siltaa, jolla tanssia kahden kulttuurin välillä.
.jpg)
Kommentit
Lähetä kommentti