Aikaisempi saapumiserä

 Vanha ruumis - nuori sielu?

 Luonnon viisaus versus ihmisen viisaus -  risteyskohtana suo

Liukuminen ajassa

 

Ruumis rapistuu vaikka nuoruudessa roikkumiseen kuluttaisi kuinka paljon rahaa ja energiaa.

 

Vaikka ei haluaisi, niin ulkoinen maailma sysää vanhenevat omaan lokeroonsa. Se, miten vanhenevaa ihmista kuvaillaan mediassa ja byrokratiassa, vaikuttaa sekä kuvailun kohteeseen että kohteen katsojiin.

 

Sanat muovaavat vaikutelmia.  Sosiaalinen status muuttuu, työelämä jää useimmiten taakse. Ajallinen muutos ihmisessä tuo mukanaan monta muutosta - totta on kuitenkin yksi asia: olemme saapuneet tänne aiemmin, varhaisemmin myös lähdemme.

 

Vanhuus ei tuo viisautta ainakaan Suomessa. Päinvastoin, meidän ikäryhmämme nähdään tehottomana ja kustannuksia aiheuttavana. Meitä  moititaan "taakkana", jonka takia terveydenhuollon kustannukset nousevat. 

 

Todellisuudessa ikäryhmämme on ollut varsinaisen ahkeraa porukkaa ja osa jatkaa palkkatöitä vielä eläkkeelläkin. Luovan työn ammattilaisilla ei usein ole hidastamisen tarvetta sillä luovuus ei lopu tiettyyn ikään. Fyysiset kyvyt muokkaavat tekotapoja, henkisesti monelle palkkatyöstä vapautuminen saattaa antaa mahdollisuuden ja rohkeuden  syventää taiteellista ja luovaa aktiviteettiaan.

Pienyrittäjät, yksinyrittäjät, freelancerit ja pätkätyöläiset niin ikään jatkavat toimiaan. Pakosta. Se normieläke ei tulevaisuudessakaan vapauta heitä toimeentulon kokoon kursimiselta.

Yritetään siis tulla toimeen omillamme niin pitkään kuin vain mahdollista.

 

 Miten heitä ja meitä kohdellaan, kun liekkimme alkaa sammua ja joudumme turvautumaan verorahoilla kustannettuihin hoitopalveluihin, joita jatkuvasti karsitaan?

 

Samantyyppinen asenne seuraa ikääntyviä  (siis ihan normaalissa elämänvaiheessa olevia ihmisiä) myös työelämässä - työttömiä yli viisikymppisiä ei kovin mielellään oteta töihin sillä he näyttäytyvät vain kustannuslisänä. Toisaalta politiikan puhujat hinkuvat ikäihmisten jatkavat töissä. Tätä ristiriitaa ei näemmä kukaan halua ratkaista joten sysätään sekin "aikaisemman saapumiserän" harteille kannettavaksi.

Mikä on siis sisäinen muutos, jonka eläkkeelle siirtyminen tuottaa? Ikä on vain numeroita, väitetään, mutta ne numerot seisovat jonossa, jonka loppupää alkaa horjumaan kohti jyrkännettä. Eläkekin voi alkaa nuorena tai toiset eivät siihen koskaan yllä. On heitäkin, jotka jatkavat - taiteilijat, poplaulajat, yksin yrittäjät, presidentit ja muut vaaleilla valitut tai kovin tärkeät ihmiset. Ehkä poronhoitajatkin pohjoisessa.

Voiko eläkkeen rajapyykki olla uuden elämän alku? Kuten yllä olevassa kuvassa - nainen soisen lähteen ja tuntemattoman sinisyyden välillä ottamassa vastaan tulevaa?

Luonnosta ei voi luopua

Me olemme äänestäneet erinäisissä vaaleissa. Se on vielä luvallista. Mutta mistä me äänestämme? Valitsemmeko sitä, mistä oikeasti ei debatoida - ilmastonmuutoksen aiheuttamista vaaratekijöistä - luontomme suojelusta, johon kuuluu niin ympäristömme kuin oma luontomme?

Kriisivuosista huolimatta tuntuu siltä, ettei edes korona-ajan valtava retkeilyinto ja luontoon hakeutuminen tuottaneet tarpeeksi huolta ja toimia luonnon puolesta. Ikäänkuin turvaton tulevaisuus vain puksuttaisi eteenpäin vanhoja raiteita pitkin kohti suurempaa kulutusta. Pohjoisessa Suomessa viettämäni vuodet avasivat minulle käsinkosketeltavan maiseman, joka meidän ihmisten toimesta vieläkin jää tärkeysjärjestyksessä takariviin. 

En ymmärrä, mikä hinku suomalaisilla päättäjillä (ja ilmeisesti osalla äänestäjistäkin) on yhä hyödyntää luonnonvaroja piittaamatta niiden merkityksestä ilmastonmuutoksen hidastamisessa sekä ihmisen hyvinvoinnille.Kauneimmat luonnontilaiset alueemme lahjoitetaan ulkomaalaisille kaivosyhtiöille. 

Vaikka siellä maan alla piileekin vihreään siirtymään tarvittavia metalleja, tuntuu, että meno on samanlaista kuin öljynporauksen alkuaikoina Amerikassa. Vihreä siirtymä saattaakin olla ansa - sähköautoillako sitten ajamme äänettömästi  maisemaan, jota ei enää ole? 

Älylaitteet syövät maan metalleja. Kierrätys ei tunnu vielä olevan välttämättömyys kovinkaan monelle. Luonto on kuitenkin se alusta, jolla elämämme. Ehkä se ei pian tarvitse meitä enää. Mutta me tarvitsemme sitä. Minä en halua siirtyä kokonaan virtuaalimaailman avatariksi - haluan tuntea jalkojeni alla sammalen, haistaa suopursun tuoksun ja kuulla kapustarinnan kikattavan äänen kulkiessani tunturilla.

Ja mikä itselleni tärkeintä - haluan astua suolle, tuolle keinuvalle alustalle, historiamme arkistolle, alitajuntamme tantereelle ja veden ja maan rajalle. 

 

Suo on viisas ja vanha

(ja selviytymisemme perusta)

Jos meidän vanhenevien tietoja ja taitoja ei pidetä arvossa, niin luonnon ikiaikaisuus tarjoaa viisautta, jota toisaalta arvostetaan ja toisaalta suruttomasti jätetään huomiotta.

Kun puhutaan luonnosta,ei soita voi ohittaa. Länsi-Euroopan suot ovat jo pahasti kuivuneet.  Suomen pinta-alasta vieläkin melkein kolmannes on soita. Niistä tosin vain 13 % on suojeltuja. 

Helsingin yliopisto lähetti 50 -luvulla opiskelijansa Rauno Riihijärven tutkimaan pohjoisen soita. Silloin hän ei retkillään juuri törmännyt ojiin. Edesmennyt Riihijärvi kertoo Suomen Luonnonsuojeluliiton sivuilla seuraavasti:"1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla ojitus meni täysin överiksi: pahimpana vuotena ojitettiin 290 000 hehtaaria suota. Kun valtion tukema uudisojitus 1990-luvulla lopetettiin, oli noin viisi miljoonaa hehtaaria eli yli puolet suoalasta ojitettu. Se on suurin muutos, mitä ihminen on Suomen luonnossa aiheuttanut."

Suomessa samoihin aikoihin tutkijat, luonnonsuojelijat ja luontovalokuvaajat ymmärsivät suoalueiden sekä biologisen että esteettisen merkityksen. Valokuvaaja Jorma Luhta julkaisi 1980 teoksen "Kurkimaa", Heikki Seppälän"Suo elää", Eero Murtomäen "Soilla" -teokset toivat suuren yleisön ulottuville näkymiä sellaisesta suosta, jonka maisemat, linnut ja kasvillisuus tarjoavat esteettistä nautintoa ja muokkaavat suokuvaa.

70-luvulla saatiin aikaiseksi suonsuojelun lainsäädäntö. Tänä päivänä suon arvo luonnontilaisena on nousussa. On ymmärretty soiden merkitys hiilen sitojana. Tutkimusta tehdään sekä soiden ekosysteemeistä ja ilmastonmuutoksen vaikutuksesta etenkin pohjoiseen luontoon, jossa muutokset näkyvät nopeammin kuin etelässä. Tosin aina pulpahtelee vastaan haraajia, niin kansan ääniä kuin ministeriöiden ja eduskunnan huutoja, joissa soita ja metsiä pidetään vain ihmisille kuuluvina ryöstösaaliina.

Tutkimusta tehdään myös taiteen keinoin, kuten esimerkiksi Kone-säätiän rahoittama "KirsiLaurénin johtama usean tutkijan projekti "Alastomuutta, allikoita ja kannanottoja", jossa tutkitaan monen eri tieteen alalta käsin suon uusia kulttuurisia trendejä.

Hankkeessa tarkastellaan "2000-luvulla vallitsevan suotrendin erilaisia ulottuvuuksia ja niiden vaikutusta soihin liittyvän uuden kulttuuriperinnön rakentumiseen. "

Tutkimuksen kuluessa huomattiin, miten eri tavalla suomalaiset ovat alkaneet kohdata suon, sen aineettoman kulttuuriperinnön, joka liittyy omaan identitettiimme. Suota ei katsota enää vain sen aikaisemmasta kulttuurisesta näkökulmasta, vaan suoidentiteettiimme kuuluvat myös hyvin erilaiset tavat kokea suota esimerkiksi erilaisten tapahtumien toteuttamispaikkana, suojalkapallosta humoristiseen kukkamekko-korkokenkä-suohiihtotapahtumaan. Tai taiteen tekemisen ja kokemisen valtavana temmellyskenttänä ja galleriana.

Hankkeen esittelyssä kerrotaan mm.seuraavaa:"Usein taiteella otetaan kantaa soiden suojelun ja ihmisen vahingoittamien alueidenkorjaamisen puolesta. Näin erilaiset yhteisöllisyyttä korostavat ja kantaa ottavat suotapahtumat poikkeavat perinteisestä, yksityiseen hyvinvointiin keskittyvästä virkistyskäytöstä, kuten
retkeilystä ja marjastuksesta ."

Suksi siis suolle kaikenikäisenä!

Suo on jatkuvan muutoksen tilassa - sen olemus muuttuu luontonsa mukaisesti jos annamme sen elää omaa aikaansa. Suoda sylinsä muuttolinnuille, suokukoille, joutsenille, taivaanvuohille. Kihokeille ja keltasompasammalille. 

Suo arkistoi kaiken kerroksiinsa, jälkemme ja tekomme. Ihminen muistaa ja unohtaa mutta katsoessaan suon rimpien ja lähteiden peiliin, saattaa hän aistia omankin historiansa. 

Uusilla soilla turvekerroksen paksuuntuessa puut väistyvät, korpikarhunsammal ja rahkasammal valtaavat tilaa. Sammalet pitävät pohjan kosteana ja antavat tilaa suokasveille. Vesiekologian kannalta suot ovat merkityksellisiä yhä kuivuvassa Euroopassa. Sen lisäksi ojittamattomien ja ennallistettujen soiden hiilensidontakyky on jopa taloudellisesta näkökulmasta kannattavaa.

Suon kaikkia merkityksiä emme vielä tunne, emme kaikkia senvaikutuksia ilmastonmuutoksen riepotellessa maapalloa. Palsasuot katoavat samaa vauhtia kuin ilmaston lämpeneminen arktisilla alueilla aiheuttaa roudan sulamista -siis myös omassa pohjoisessamme. Metaanikaasua pääsee ilmastoon Siperian soilta samasta syystä. Suojeltuja soita hamutaan kaivosyhtiöiden louttomiin nieluihin. Tutkijat tekevät työtään yrittäen löytää soiden ennallistamiseen parhaita menetelmiä samalla kun hallituksemme aikoo äänestää EU:ssa ennallistamisasetusta vastaan. 

Suot kuitenkin kiehtovat yhä suurempaa määrää ihmisiä. Soiden tuottamasta hyvinvoinnista kirjoitetaan yhä enemmän tutkielmia, lehtijuttuja sekä tietokirjallisuutta luovalla tavalla. "Hillasuolla kaikki on toisin" -teoksessa Kati Saonegin ja Niina Kivilä kertovat jokavuotisista hillasoiden reissuistaan, joilla suo kullankeltaisine marjoineen vaivuttaa ystävykset syvällisiin pohdintoihin kalevalaisiin säkeisiin ja kehon kokemuksiin suoympäristön vaativilla poluilla.

Suo kiehtoo vaikkei sille olisi koskaan asettanut jalkaansa. Tästä sain todisteita kolmen valokuvaajan työryhmäni suokuvien näyttelyn avajaisissa saksalaisessa pikkukaupungissa. Näyttelykävijät, jotka eivät olleet koskaan käyneet suolla, tulivat kertomaan minulle, miten kuvat vaikuttivat heihin: muta, suon kosteus, sen mystinen tunnelma tuntuivat koskettavan heitä. Eräs lausui silmät kiinni, miten hän saattoi melkein haistaa suopursun tuoksun. Täytyy myöntää, että moniaistisuus oli avajaisissa läsnä - nuoret puhallinsoittajat saivat instrumenteistaan jotain melankolian ja mystisen välistä säveltä esiin ja pohjoisen maut Suomesta tuotuine tarjottavineen yhtyivät myös suokuvien kokonaisvaikutukseen. Suon mättäitä en voinut kuljettaa paikan päälle, kosketus puuttui. 

Kosketus, suon tuntu onkin yksi sen vaikuttavimmista elementeistä. Suolla ei voi kulkea koskettamatta luontoa omalla kehollaan. Käynnin on oltava tasapainoista, mättäältä toiselle horjahtelua. Ja toisinaan kosteaan rahkasammaleeseen suistuu tai tömähtää suopursujen keskelle. Suon aistii koko kehollaan.

Suo lohduttaa. Kun maailma pyyhkii yli raivolla, vihalla ja välinpitämättömyydellään, saa suollakulkija upottaa murheensa suomättäisiin. Kun tuntuu siltä, ettei viisautta enää ole ja ihmisen vanhuus ja heikkous ollaan valmiita hylkäämään tarpeettomana ja rasitteena, voi heittäytyä sammalelle, varvikkoon ja tuntea kuinka tuhatvuotinen elävä ekosysteemi kannattelee kehojamme kuin keinu tai hyväksyvä syli. Kun suopursua katsoo alhaaltapäin, voi aavistaa sen ikuisen kauneuden, vuodenkierron sitkeyden, aina uudestaan syntyvän houkutuksen. Oi, suo on hyvä, pitäkäämme siitä hyvää huolta!