Takaisin pohjoiseen
Muutoksen valoa pohjoisesta
Onko aivan hullua lähteä eteläisestä Suomesta tänne pohjoisen selkosille, kun on jäänyt työttömäksi eikä enää kuulu nuoriin, dynaamisiin ja uranälkäisiin joukkoihin, joille vielä on työpaikkoja tarjolla?
Kuusamo-ikävä kasvoi kaiken täyttäväksi ja alkoi työntää minua uskaliaaseen hyppyyn kohti suurta muutosta. Oli tullut aika repäistä itseni entisestä elämästä, päättää, unohtaa repäisyn aiheuttama kipu ja toimia.
Olin miettinyt, miten päivittää osaamistani valokuvaamisen ja luovan toiminnan alueella. Lapin yliopisto ilmoitti mielenkiintoisesta maisteriohjelmasta, joka toteutettaisiin 2-vuotisena Kuusamo-opistossa. Kiehtovaa, haasteellista ja niin metsämansikoilta, karpaloilta ja Oulanka-joen kirkkaalta vedeltä maistuvaa!
Elämän valoa täältä haen.
Tuuli puskee lumiverhoja ja katuvaloissa seikkailevat ihmeellistä ympyrää valkoiset hiutaleet. Parvekkeelleni kuuluvat lätkänpelaamisen äänet läheisestä kaukalosta. Tänä iltana Kuusamo-opiston teatterisalissa vietetään "Neljän tien risteyksen" ensi-iltaa, huomenna Kuusamo-talolla esiintyy stand-up -kiertue ja viikon kuluttua pidetään kirjallisuuspäivät. Että se siitä nurkkakuntaisuudesta ja kulttuurin puutteesta haja-asutusalueella.
Paikallinen lehti Koillis-Sanomat voitti juuri paikallislehtien parhaan verkkopalvelun palkinnon. Ja matkailu kasvaa kohisten. Muutkin kuin minä kaipaavat pohjoisen rauhaan, luontoon ja hakemaan hyvinvointi näistä maisemista tai vaikkapa kansanparannuksesta.
En nyt aio pelkästään hymistellä Kuusamon ihmeistä, mutta itse olen tyytyväinen ratkaisuuni. Muutokset tässä elämänvaiheessa, kun lapset ovat omilla teillään ja tie vapaa, ovat omalla tavallaan rankkojakin. Toisaalta, jos nyt en tee sitä mitä haluan, vaikka matkalla olisi mutkia, en tee sitä enää koskaan. En tiedä vielä mihin tämä kaikki johtaa. Paikallaan pysyminen olisi sammuttanut tiedonjanoni ja työttömyys nakertanut pohjaa itseluottamukseltani. Olin jo tarpeeksi tehnyt töitä vain elannon ansaitsemiseksi. Eespäin kohti järjetöntä toiveikkuutta ja epärealistisia ihmeitä!
Mitä ihmettä se soveltava kuvataide on?
Soveltava taide pakenee määritelmiä. Juuri niitä, joita koulutuksessamme etsimme. Soveltavaa taidetta on käytetty usein yhteisötaiteessa. Ja täällä pohjoisessa onnistuneesti kyläyhteisöjen omien tarpeiden kartoittamisessa ja ratkaisujen löytymisessä. Taiteilija ei siis toimi tässä yhteydessä vain oman taiteensa luojana vaan taiteellisen toiminnan päätarkoitus on itse prosessissa ja sen vaikutuksesa yksittäisiin osallistujiin ja kohderyhmiin.
Kuulostaa komealta. Taiteilija yhteisön tai kohderyhmän palveluksessa. Utsjoen Tulikettu -viikko on jo v. 2005 alkanut tapahtuma koko paikkakunnan väestön ja Lapin yliopiston yhteistyönä. "Tiedettä ja taidetta yhdistävänä teemana oli revontulet ja niihin liittyvä saamelainen ja suomalainen uskomusperinne", kiteyttää Maria Huhmarniemi, Lapin yliopiston kuvataidekasvatuksen opettaja. Näissä maisemissa siis tarkastellaan soveltavaa kuvataidetta pohjoisesta, arktisesta näkökulmasta.
Mutta me olemme vasta opintojemme alussa. Ja tehtävämme on toteuttaa luontovalokuvausta soveltavan taiteen keinona. Enemmän opiskelumme sisällöstä voi lukea täältä.
"Tärkeänä osana opintoja ovat pohjoinen ja paikallinen kulttuuri, projektimuotoinen opiskelu sekä taitojen kehittäminen visuaalisen ilmaisun työvälineiden käytössä. Opinnoissa painotetaan luontokuvausta monipuolisena ilmaisuvälineenä, jonka vahvuuksia ovat toimintaympäristön, toiminnan ja niiden tulosten sovellettavuus erilaisiin hyvinvointia ja luonnonvarojen kestävää hyödyntämistä tukeviin toimintoihin".
Luovat, taiteelliset kuvat eivät ole vielä kovin hyvin esillä perinteisen luontokuvan kilpailuissa, mutta tämän vuoden palkittujen joukossa on esimerkiksi maisteri-ohjelmamme opettajan Irma Varrion ja Ari-Matti Nikulan impressionistisia luontokuvia. Ala siis alkaa raottaa oviaan kohti monipuolisempaa ilmaisua. Luova, taiteellista näkemystä edustava luontokuva ravistelee aitouden ja muokkaamattomuuden rajoja.
Luontokuvanhan pitäisi todistaa olevansa aito.
Mutta mikä on aito kuva?
Aiheesta on keskusteltu kiihkeästi jo vuosi-
kymmeniä. Ja keskustelu jatkuu. Onko kojusta
kuvaaminen aitoa, kun eläimet houkutellaan
paikalle ravinnolla?
Pitääkö aidon kuvan tallentaa näkymä
ilman että kuvaa käsitellään mitenkään?
Käsittelemättömyys tuntuu vieläkin olevan
ns. keskiverto-luontokuvan katsojan varmin
todistus "oikeasta" luontokuvasta.
Kuvaaja voi etsiä kohteen tai paikan henkeä, eikä sitä synny ilman persoonallisia valintoja. Jokainen kuva on aina näkijänsä kokemusmaailman värittämä otos.
Ja mitä taide sitten tekee luontokuvassa?
On jännittävää olla uuden äärellä. Tunkea nenänsä hämähäkinseitteihin ja valaista niitä taskulampulla. Katsella vaaran päältä eteen aukeavaa ruskamaisemaa ja päättää heilauttaa kameraa maalauksellisen vaikutelman toteuttamiseksi.
On jännittävää uskaltaa horjua entisen opitun ja uuden kiehtovan kuvamaailman välillä. Ottaa se askel, joka vie kohti tuntematonta. Armahtaa epäonnistumisensa ja nauttia yllättävästä uudesta oivalluksesta.
Tältä polulta ei voi enää kääntyä takaisin. On haparoitava eteenpäin, pudottava suonsilmäkkeisiin ja kömmittävä ylös. Jokin on liikkeessä. Muutos murtaa auki vanhoja lukkoja.
Palataan juuriin
Jotta voisi palata johonkin, on oltava paikka, jonka tuttuus tuntuu luissa asti.
Olen muuttanut lukemattomia kertoja tämän maan sisä- ja ulkopuolella. Jos reiteistä piirtäisi kuvan, siitä tulisi sekava siksak.
Keskustelin evakkoudesta entisen kolleegani kanssa. Miten se on jättänyt jälkiä seuraaviinkin sukupolviin. Siitä perityn haikeuden tunteesta ei pääse eroon. Jos itse on jatkanut kulkemisen tapaa, ei varsinaisesti ole paikkaa, jota voisi nimittää kodiksi. On vain kaupunkeja, joihin on laskenut nyyttinsä joksikin aikaa ja taas tarvittaessa lähtenyt tien päälle.
Meillä Suomessa pitäisi olla tarpeeksi tietoa siitä minkälaisia vaikutuksia ihmisen mielenterveydelle ja arkielämän jatkumiselle juuriltaan repäisy aiheuttaa. Nyt kun itse olemme selvinneet sekä sodan aiheuttamista väestönsiirroista että työperäisestä maastamuutosta 60- ja 70-lukujen taitteessa, voisimme soveltaa tuntemustamme maahamme saapuvien uusien "evakkojen" kotouttamisessa.
Mieleeni hiipii ajatus, että soveltavasta taiteesta yhteisöllisissä projekteissa voisi olla tässä jotain hyötyä. Jos luonto on niin kovin lähellä suomalaista sielunmaisemaa kuin väitetään, niin luontokuvauksen tuominen monikulttuurisiin yhteisöllisiin työpajoihin antaisi mahdollisuuden kotoutua tämän suosta itselleen palstansa kuokkineen kansan syviin tuntoihin. Tosin monihan suomalainen ei enää halua itikoiden ja inhottavan aluskasvillisuuden hämäriin metsiin.
Omaan murrokseeni luova luontovalokuvaus on lääkettä. Jokin selittämätön sitoo minua maisemaan, jonka jätin taakseni 24 vuotta sitten. Voiko pohjoinen olla tartuttanut moniaistisen muiston varhaislapsuudessani, kun yksinhuoltajaäitini kiikutti minut ja sisareni kesiksi Ranualle isovanhempien hoitoon? Tai kun punaisella Simcalla ajoimme lomareissuille Oulankajoen maisemiin ja Jyrävän tyrskyävää koskea katsomaan?
Valokuvilla etsin sielunmaisemaani. Voisiko rauhattomuus ja kiertolaiselämä hetkeksi hellittää? Kokeilen itseeni valokuvaamisen parantavaa metodia. Annan luonnon suoda hyvinvointia hengelle ja ruumiille. Paikan henki kuiskailee kelojen sileästä pinnasta salaisuuksia, vahva graniitti lainaa selkäänsä levolle. Vedet virtaavat silmieni edessä. Vaivun sileän pinnan heijastusten huomaan. Ehkä petäjät lainaavat juuriaan ja vaaran laki tunnistaa jalkapohjani.
Kommentit
Lähetä kommentti