Ihan oma kupla

Suon tuntu -installaatio, Riitta Attila, Linda Sainio, Anu Tossavainen. Kuva:Carsten Krügermann

MILLAINEN ON SINUN KUPLASI?

Mediassa ja somessa kuohuu kansalaisten elo  omissa kuplissaan ennakkoluuloineen ja vaikaine uskomuksineen. On trendikkäitä kuplia, hyvin toimeentulevien kuplia, kulttuurisia kuplia. Ja niitä, joihin kukaan ei haluaisi itseään vangittavan - työttömien, vähävaraisten tai "vieraiden" kuplia. Poliittisella sormella osoitellaan erilaisia ryhmiä, joita nimittelemällä pyritään työntämään eriävien mielipiteiden ilmaisijat yhteiseltä tieltä syrjään.
Oli kuplasi siis pyöreä, neliö tai kuutio, tuskin kuvailisit sitä itse kuplaksi. Kuplan muodot määritellään ulkoapäin.
Minua kiinnostaa, miten rikkoa tuon saippuamaisen muodon pinta. Haluan kurkistaa muidenkin maailmaan omien taustojen ja valintojen, tai pakotettujen ratkaisujen tahraaman tuulilasin takaa.

Kuplista huolimatta muutosta ja muutoshalukkuutta ylistetään. Yhteiskunnan murros ja kaiken entisen ja turvallisen tuntuisen vakauden mureneminen vaatii yksilöltä muutoshalukkuutta. On oltava valmis jatkuvaan itsensä muokkaamiseen ja kehittämiseen. Ulkopuolinen paine aiheuttaa kuitenkin vastustusta, usein ahdistustakin ja riittämättömyyden tunnetta. Toisenlaista on muutoksen etsiminen omasta sisäisestä halusta. Usein se on tutkijan ja taiteilijan osa ja ominaisuus. Globaalin muutoksen voimistuvassa tärinässä monen sielun pohjalla kohoaa hentonakin versona kaipuu ja tarve nähdä tämä maailmamme toisin silmin.

Puut tärisevät, pysyykö kallio? Kuva:Riitta Attila

LUONTOKUVAN RAJOJA LAAJENTAMASSA

Yhteisöllisyys on yksi soveltavan kuvataiteen ja luontokuvan peruselementeistä. Meistä, Lapin yliopiston ainutlaatuisen  maisteriohjelman opiskelijoista tuli (ja tulee) toki taiteilijoita, mutta sellaisia, joiden taiteellinen toimintaa voidaan hyödyntää erilaistein yhteisöjen ja ryhmien toiveiden, tarpeiden ja ongelmien ratkaisuun. Se voi olla matkailun saralla hyvinvoinnin löytämistä luonnosta, tietyn ammattiryhmän olemuksen havainnointia ja sen voimaantumisen lisäämistä tai jakamista. Se voi olla paikallisen nuorison tai muun ikäryhmän sille ominaisen kulttuurillisen toiminnan edistämistä. Aina kaikkeen tähän liittyy kuuntelemisen taito ja tehtävä. Toisten kuplan hauras seinämä on siis sulatettava ja sulauduttava itse erilaisen elämän kiertokulkuun. Tarkkailtava, havainnoitava ja kuunneltava jotta ymmärtäisi myös hiljaisen tiedon liikkumisen ja sen merkityksen. Tässä auttaa yhdessä tekeminen.

Omaa taiteellista ajatteluani on avartanut luontokuvauksen pohtiminen - miten luontokuva voi syntyä niin erilaisista elementeistä, sanoista, kuvista, valokuvista, luonnon tuntemisesta. Aikaisemmin luontokuva muodostui minulle luonnon sanoittamisesta. Kirjalliset kuvaukset ja sen kokeminen moniaistisesti merkitsivät minulle  luontokuvaa. Eivät niinkään perinteiset kuvat linnuista, pedoista tai kedon kukista. Toki kauniita ja kiinnostaviakin, mutta ne ikään kuin kulkivat silmieni ohitse kuuluen jonkun toisen maailmaan. Luontomaiseman symboliikka ja sen muodot ja värit pysäyttivät minut valokuvaamaan. Liikkuvaa kuvaa tehdessäni luonto esiintyi tapahtumapaikkana ja elementtinä, joka syvensi henkilöhahmojen olemusta.  Kyseessä oli siis aina tarina, jossa luonto ei näytellyt pääosaa. Luonto vain syvensi ihmisten, kuvitteellisten tai dokmentaaristen henkilöiden elämää.  Ennen maisterikoulutuksen alkamista tuntui hankalalta ajatella, riittäisikö yksi liikkumaton kuva itsessään kertomaan kaiken sen, mitä halusin ilmaista. Ja mitä se luonto oikeasti on?

Aloittaessani soveltavan kuvataiteen ja luontokuvauksen opinnot, en tiennyt mitä tuleman piti. Tiesin vain, että tämä olisi polku takaisin siihen luontoon, joka väijyi aina sisimmässäni kun jokin maallinen huoli tulvahti täyteen olemustani. Mitä jos luontokuvan tuottamiseen liittyikin jotain mystistä, joka oli mennyt minulta ohi kulkiessani kaupungista ja ihmisten tarinoista toiseen?

Pohjoisen luonnon kuvat jatkavat kultakauden maalaustaiteen ihanteellista maiseman esittelyä. Toisaalta vaikeasti saavutettavat eläinkuvat pedoista tai harvinaisista linnuista liittyivät pitkään metsästykseen ja saaliin tavoitteluun kuten Juha Suonpää väitöskirjassaan petokuvan raadollisuus kuvailee ja tulkitsee. Useissa luontokuvatilaisuuksissa jääkarhujen, uhanalaisten lajien tai suurpetojen saalistusmatkojaan esittelevät uhkarohkeat miehet, joiden fyysinen kunto on koetuksella, kun he kameroineen (ja kuvausryhmineen tai asisstentteineen) vaeltavat hankalakulkuisille seuduille. Luontokuva tuntui jatkavan muuttumatonta traditiota, jossa tekijöiden ja katsojien osat eivät vaihtuneet. Ja ihailun sekä tunnustuksen saajilla oli kohteensa hallinnassa. Aloin miettiä, mitä minä kuvittelin kuvallisine tarinoineni hallitsevani? Asetinko ihmisen aina kuvissani sille jalustalle, jolle perinteisen luontokuvan sankarilliset (mies)kuvaajat asettivat kameralla saalistamansa arvoeläimet?
Oliko aika muuttaa omaa näkökulmaa ja tarkentaa olemistani luonnossa? Pohtia ihmisen ja luonnon suhdetta syvällisemmin?

Mikään ei ole pysyvää  ja oma kupla voi venyä ja paukkua, laajeta tai pienentyä. 

Uusi maaperä tai unohdettu alue on aina silmiemme edessä vaatimassa kontaktia, vastausta tai reaktiota. Sen kohtaamiseen voi mennä kuin taisteluun puolustaen tuota niin kiinteää ja rakasta omaa vankkumatonta näkemystä, sen voi jättää näkemättä jos ei halua katsoa tai kohdata rohkeasti sitä, mitä emme tunne.

KUVISTA MUODOSTUU INSTALLAATIO - Miltä suo tuntuu?

Suon tuntu -installaatiomme "kohdistaa katseemme suon pieniin yksityiskohtiin ja laajoihin kerroksiin. Siinä yhdistyy nähty ja koettu aistivoimaisuus. Teoksen keskeisinä elementteinä ovat viisi heinäseipäistä rakennettua telinettä, joiden inspiraationa on käytetty suon kulttuuriperinteeseen kuuluvia haasioita, joilla suoheinää ja turvetta on kuivattu. Tällä kertaa niiden varassa lepäävät valokuvateokset. Suon tuntu johdattaa paitsi suon visuaalisen kohtaamisen äärelle mutta se kutsuu myös koskettamaan, kuuntelemaan ja haistamaan." (esittelyteksti: Linda Sainio)

Maisteriohjelmamme loppunäyttelyyn teimme kolmen tutkija-taiteilijan ryhmässämme installaation suosta. Suolla olimme rämpineet kaksi vuotta tutkien sen kasvustoa, aistien sen tuoksuja, kosketusta, makuja ja kuvaten sen näkyjä. Upposimme konkreettisesti suohon. Tutustuimme paikallisiin perinnehoitajiin, jotka olimme kutsuneet mukaan  Suo parantaa -projektiimme ja lopuksi kuvasimme heidät heidän omalla suollaan. Tästä kahden vuoden prosessista syntyi useita moniaistisia näyttelykokonaisuuksia.


Suon hoitavasta kehästä, alkuperäisestä ideasta muodostuikin kuutiomainen suon tuntu -teos. Se ei avaudu vain yhdeltä puolelta, sen sisään voi kävellä, sen ulkokehällä olevat valokuvat herkuttelevat suon yksityiskohtien väreillä, sen kasvien ja maiseman kiehtovuudella. Niiden välistä katsojalle aukeavat suon kosketuksen kuvat. Se, miltä suo tuntuu. Jääkylmään suoveteen laskeutuva paljas jalka, iltaruskon värjäämää sitkeää männynrunkoa viipyillen koskettava käsi tai suon mutaa kämmenellä. Aikaisempien näyttelyiden perinnehoitajien kuvat sekä omat kuvamme sekoittuvat toisiinsa. Meidän tuntemuksistamme tulee ihmisen tuntemuksia. Kenen tahansa. Muutumme yhteisöksi. Sulaudumme luontoon ja toisiimme. Syventymällä näkökulmat muuttuvat. Oma kahden vuoden polkumme soveltavan kuvataiteen ja luontokuvauksen tutkimusretkellä on muuttanut meitä, muokannut kupliamme ja puhkonut niihin reikiä.

Ei ole vain yhtä kuvaa. Kuvien pinta raapeutuu. Kun tunkee nenänsä suolla kasvavaan punaisena hehkuvaan kihokkimattoon, tai heittäytyy makaamaan karhunsammalpatjalle, alkaa tajuta, miten näkeminen on aistimista. Hiljaisuudesta nousee yhä uusia sanoja ja sanomia. Hajoavien kuplien maailma on vaarallinen. Me elämme maapallon valtavassa kuplassa mutta olemme unohtaneet kuunnella sen sisältä kumpuavaa ääntä.Siinä ihminen ja luonto ovat yhtä.