Matkalla - kohti valoa vai pimeyttä?

 Mihin olemme matkalla?

Kohtivaloa vai pimeyttä?

Pohjoisen erämaassa ei ole teitä eikä polkuja. Tuntureita toisensa perään, ihmisten ja porojen jättämiä reittejä. Ilman karttaa ja kompanssia vaeltaja on hukassa. Maisema toistuu, luontoäidinn siipien alla on luotettava taitoihinsa ja varauduttava kaikkeen. Siellä koemme sen voiman ja oman pienuutemme. Se muistuttaa meitä siitä että omilla huudeillamme tilanne on päinvastainen: mukavuuden halu ja tottumukset saavat meidät kuvittelemaan, että me olisimme hallitsijoita. 

Kunnon vaellus luonnon sisässä muistuttaa siitä, että olemme osa luontoa, samaa alkuperää, samaa materiaa eikä mikään, minkä olemme itse luoneet ja rakentaneet voi suojata meitä niiden tekojen seurauksilta, joita olemme aiheuttaneet, luonnolle, siis itsellemme.

Olemme seisseet tienristeyksessä jo kauan. Liian kauan aikaa. Tarvitaan pandemiaa, katastrofeja,sotaa ennen kuin ryhdymme toimiin, niinkö? Nekin ovat jo vyöryneet lähipiiriimme ja koskettavat  melkein jokaista. Vaikka vielä on niitäkin,joiden mielestä mitään pandemiaa ei ole ollutkaan, sähkön hinnan nousu ei paljon hetkauta eikä sotakaan ole vielä kumunnut rajoillamme. 

Tuossa kuvassa syksyltä 2019 mikään näistä ei ollut vielä tunkenut mediaan eikä ihan turvakuplaamme. Silti siinä seisoo ihminen, jonka sisuskalut piipittivät varoitusmerkkiä eikä elämässä ollut työtä ja asuinpaikkakuntakin oli juuri vaihtumassa. Tulevien ambulanssireissujen sireenit odottivat vielä hiljaa muutaman kuukauden päässä ja talvikin oli hiipimässä maisemaan. Ei nyt mitkään ihanteelliset olosuhteet lähteä kuuden päivän vaellukselle erämaahan.

Mutta minä vastasin kyllä, kun matkaan kysyttiin.

Näin on mennyt elämäni ja polut ovat avautuneet eteeni kun olen kyselemättä alkanut kulkea niitä pitkin. En neuvo ketään, en kehota ketään intuitiivisen impulsiivisesti ilman urasuunnitelmia tai muitakaan suunnitelmia heittäytymään elon tielle yhtä harkitsemattomasti kuin itse. Mutta en myöskään puolustele omia valintojani. Tuo vaellus Kaldoaivin erämaahan kuitenkin muutti jotain todella tärkeää itsessäni. Näin toisen maailman. Hieman samalla lailla tapahtui silloin kun vietin vuoden nuoruudessani Meksikossa, teini-ikäisten paikallisten nuorten elokuvailmaisun ohjaajana. Siellä kaktuspellon laidalla karussa betonihökkelissä kohtasin sekä kuivan hiekan, päivittäisen iltapäiväsateen sekä paikallisten nuorten vaivattoman yhteisöllisyyden ja sitkeän elämänasenteen.  Sieltä käsin katsottuna Suomen pläntti maailmankartalla vaikutti kärpäsenkakalta.

Trendikästä resilienssiä luonnosta?

Viimeisen kymmenen vuoden aikana on ilmestynyt kansainvälisiä tutkimuksia luonnon tuottamasta psyykkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista ihmiselle.Tämän suurin osa meistä suomalaisista on tuntenut nahoissaan istuessaan kesäiltana laiturilla saunasta höyryävänä ja katsellessaan veden pinnalla kiitäviä sudenkorentoja. Ja silti syvällä sisimmässämme uskomme taianomaisen hetken jatkuvan loputtomiin: omat mökkipolut, se puhdasvetinen ranta ja naapurit sen verran kauempana, että saa omalla tontillaan astella alasti kenenkään häiriintymättä. 

Silti ilmasto ja sen vaihtelut eivät tunne rajoja. Maapallon lämpeneminen kurittaa eri lailla eri alueita.  Se jo tännekin ehtinyt. Poroelinkeino saattaa jäädä historiaan sillä lumitilanne arkisilla alueilla on jo muuttunut epävarmaksi. Vaihteleva sää  jäädyttää jäkälän tiiviin kannen alle niin etteivät nuo puolivillit eläimet saa koparoillaan sitä kaavittua ravinnokseen. Poroisännät ja -emännät rahtaavat porotokalleen heinää pitkienkin matkojen päästä. Viimekesäisellä tulilla vasanleikkoossa Savukosken Tanhuan kylällä jokunen poromies kertoili summia, joita talviaikaan kuluttaa pelkkiin porojen talviruokintoihin. Sitä ei tiedosta ilmankontaktia paikallisväestöön.

Toisaalta pohjoisessa nähdään myös porojen aiheuttamat jäkälätuhot, joita taas Norjan puolella ei samassa mittakaavassa ole. Paikallisissa fb-ryhmissä taivastellaan myös sitä, että nuo eläimet tallustelevat mökkien pihoissa syödä rouskuttamassa arvokkaita salaatinpäitä. Siihen kohuun on vain yksi yksinkertainen ratkaisu: rakentakaa aita, niin porot pysyvät poissa. Niinhän lounais-Suomessakin pidetään kauriit loitolla omista omenapuista. Näin kehittyvät omissa kuplissaan kaikenlaiset kuohuntaryhmät, joista käsin on helppo kiihottua toisten oikeuksista ja tarpeista. 

Ristiriitoja syntyy kun emme tiedä tarpeeksi. Vertailemme sitä kumpi yllä olevan kuvan olennoista on ympäristölle vaarallisempi. Tuoko tyhjässä erämaassa varvikossa lepäilevä vaeltaja vai tuo luonnonluoma eläin, joka napsuttelee vaivaiskoivun versot heti kun ne ilmestyvät näkyviin? Vastaus on todennäköisesti selvä - ihminenhän siinä nauttiessaan vielä niin laajasta erämaasta ja sen suomasta rauhoittumisesta tuottaa kuitenkin enemmän päästöjä kulkiessaan kauas pohjoiseen.

Onko siis luonnon tuottama hyvinvointi, joka meitä vahvistaa ja edistää psyykkistä ja fyysistä palautumiskykyämme vaarana  juuri luonnon säilymiselle ja monimuotoisuudelle?

Lisää vastakohtia - luontokuvauksen vaikutukset luontoon?

 

Siinä se on, metsän kuningas, ohto, ihmisen veli, mesikämmen, kanta-astuja, rajan yli kulkija piipahtaessaan paikalliseen sushibaariin nauttimaan päivittäistä evästä. Metsä liikkuu, suo tärisee, korpit raakkuvat puissa odottaen omaa vuoroaan näpistää asetetuista herkuista palasen itselleen. Joskus aamun hämärissä saattaa paikalle livahtaa susi tai ahma. Vain muutaman metrin päässä lasittomasta kojustamme mahtava eläin suostuu kameroiden laukausten kohteeksi välittämättä oudoista tyypeistä, jotka eivät uskaltaudu ilmoille vaan piilottelevat  jonkinlaisen suojan takana. Jos Hän haluaisi, ei meistä eikä kameroistamme jäisi paljoakaan jäljelle.

Ja silti me istumme täällä tuntikaupalla epämukavissa asennoissa jännityksen vallassa unohtaen kaiken ympärillämme sillä hetkellä kun entisaikojen myyttinen naapurimme ilmestyy kameran etsimelle. 

 

Näitä paikkoja on pohjois-Suomi pullollaan ja ne luovat elinkeinomahdollisuuksia paikallisille asukkaille, joilla jo muutenkin on vankkaa kokemusta eräilystä ja luontokohtaamisista. Kuitenkin kuvausten jälkeen mieleen nousee monta kysymystä siitä, minkälaisia vaikutuksia kojukuvaamisella on eläinten käyttäytymiseen ja toisaalta tällaisten petokuvien tuottamaan luontokuvaan. Jokaisen aloittelevan luontokuvaajan on päästävä ainakin kerran tallentamaan Häntä, jonka nimeä emme lausu perinteisen suomalais-ugrilaisen tavan mukaan. Herra tai rouva Kouki Metsän kulta pentuineen tulee harvoin luontoretkillä vastaan ja jos niin käy, on pelko seuranamme. Kojulla Hän esittäytyy meille kuin leijuisimme ulottuvuudessa, jossa luonnonlait eivät päde.

 

Nyt kuvaamme systeemissä, jossa tuo valtava eläin tottuu ihmisen hajuun eikä ehkä enää välttele ihmisen kohtaamista. Pennut tuodaan aamiaiselle ja iltapalallekin paikkaan, jossa ihmisen haju on jatkuvasti läsnä. Miten ne erottavat sitten mökkipihan ja sen herkulliset aterian tuoksut kojutarjoilusta? Stressaantuvatko eläimet kohdatessaan kuvaajia? Eiväthän nuo Otavaisen olkapäiltä maan päälle kultakeinussa laskeutuneet mahtiolennot ole laumaeläimiä eivätkä  saisi meihin ihmisiin tottua. Ihmisellä on metsästäjän lupakirja ja ase tiettyyn aikaan vuodesta, olemme siis vaarallisia. 

 

Sotkemmeko luontosuhteen tai tasapainon toimiessamme näin kuvauskojuissa? Vai luommeko tässä uudenlaista yhteyttä entisiin metsän valtiaisiin, uusia sääntöjä, joilla opimme kunnioittamaan toistemme elintilaa ja olemista? 

 

Luontokuvauksensuosion ja harrastuksen kasvu on antanut pontta kuvauskojujen perustamiseen ja niiden tuotto auttaa myös paikallisia asukkaita pitämään osaltaan pohjoisen asuttuna. Missä muualla voisimme nähdä näitä mahtavia metsän liikuttajia, jotka ehkä muistuttavat meitä siitä ikiaikaisesta perinnöstä, joka vielä sykkii suonissamme?

 

Tervehdys Mörkö!

 

 Horisontissa suota näkyvissä! Minun luontokuvani - mitä ne kertovat?

Kuusamolaisen taiteilijaseura Koillisen lokakuun vuosinäyttelyssä oli yllä oleva luontokuvani esillä. Se on kuvattu samassa erämaassa, josta kirjoitukseni ensimmäinen kuva on otettu. Näissä molemmissa kuvaajana on ollut ystäväni, luonnontuntija ja -kartoittaja sekä opiskelutoverini Janette Bäckman. Hän vei minut tuon uskomattoman lähteen äärelle juuri kun aurinko pilkahti esiin ja soi syksyistä lämpöään. 

 

Paikka oli niin vaikuttava, että sain päähänpiston riisua kaikki vaatteeni ja juosta suopursuvarvikossa lähteen toiselle rannalle kuvattavaksi. Kuukausia myöhemmin aloin kokeilla, miten saisin kuvaan etsimäni tunnelman ja kerrottua mahdolliselle katsojalle Lapin soiden maagisesta maailmasta. Alisen ja ylisen maailman reunalla, jälleen kerran tulossa tai menossa ja hetken kynnykselle pysähtyneenä.

 

Ehkä se kuvaa tämänhetkistä tilaani. Sisuskalujen ongelma hoidettiin viimeisellä hetkellä. Sain elinsiirron. Jonkun toisen elämästä parantavan palasen.  Siinä tienristeyksessä kohtalo ja erinomainen suomalainen lääketieteen osaaminen päättivät puolestani. 

Oheisessa valokuvassa viipyilee jotain tuon lähteen ja pohjoisen luonnon taikavoimasta.

 

Uudenkaupungin Horisonttigalleriassa avautuu 30.11. yhteisnäyttely Anu Tossavaisen, myöskin entisen opiskelukaverini kanssa. "Suota näkyvissä! - Suopursun tarinoita pohjoisen soilta" luotaa yhteistä ja läheistä suo-teemaamme. Aloitimme suon kuvaamisen opiskellessamme Lapin yliopiston Soveltavan kuvataiteen ja luontokuvauksen maisteriohjelmassa Kuusamossa 2017-2019. Kolmas projektiryhmämme jäsen, Linda Sainio,  ei pienten kaksostensa takia tähän näyttelyyn osallistu, mutta varmaan seuraaviin. 

 

Joka kerta kuviani katsellessa joudun miettimään omaa suhdettani luontokuvaan, mikä on sen merkitys, mitä etsin, miksi tarvitsen kuvatessani aistia yhteyden luontoon ikään kuin sulautuisin hetkeksi osaksi sitä? Mikä on luontokuva, kun puhutaan valokuvasta? Luontokuvan aitoudesta väännetään kättä ja some vilisee toinen toistaan upeampia kuvia järisyttävän hienoista maisemista. Miksi siis ylipäätään asettaa omia kuviaan esille? 

 

Työryhmämme taustalla vaikuttavat soveltavan taiteen määritelmät ja käytännöt. Yhteisöllisyys ja vuorovaikutus silloin kun kuvaamme muita henkilöitä luonnossa. Taiteilijaesittelyssämme kirjoitimme näin:

 

"Ihminen on osa luontoa, luontokuvaus voi näin ollen olla väline tehdä näkyväksi ihmisen

kokonaisvaltaista elämistä maisemassa ja paikassa.

Humanistisen maantieteen mukaisesti luontokokemukseen ja -kuvaan vaikuttavat
paikan tekstuaalisuus, sosiaaliset suhteet, vuorovaikutus, aistikokemukset, muistot

sekä kulttuurinen perinne. "

Luontokuviemme  suo on kaikkien suomalaisten jollain lailla tuntema alue, vähäpätöiseksi mielletty, rankasti raivattu alue veden ja maan rajalla. Se on myös kasvien aarreaitta ja alitajuntamme historiallinen heijastuma. Tuhansia vuosia säilöttyjä muistoja, omien askeltemme sekä eläinten. Ja yhä se suojaa hiilensidontakyvyllään pientä maailmaamme ilmastonmuutoksen haitoilta. Suo parantaa. Suo antaa lohdun kulkijoilleen, marjat, sienet, kun samoilla poluilla samoamme kuin porot, jotka saattavat keväisin, ensimmäisten pälvien ilmestyttyä soille, tulla juuri sinne synnyttämään vasansa. Valoa kohti, toivon niin.

Tervetuloa avajaisiin 30.11.2022 klo 18.00 ja muutoinkin 30.11. -28.12.2022!